Sortovuodet Suomessa
Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.
Sortovuodet eli sortokaudet olivat ajanjaksot 1899–1905 (ensimmäinen sortokausi) ja 1908–1917 (toinen sortokausi), jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea.
Ensimmäinen sortokausi oli ajanjakso 1899–1905, jolloin Venäjän keisarikunta pyrki lujittamaan venäläistämispolitiikkaa Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Sortokauden tunnetuin tapahtuma oli vuoden 1899 Helmikuun manifesti, jota Suomessa pidettiin valtiokaappauksena, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää. Tämän johdosta syntyi hyvin organisoitu passiivinen vastarinta ja kerättiin Suuri adressi, johon kertyi yli puoli miljoonaa nimeä muutamassa viikossa.
Asevelvollisuusmanifestin ja uuden asevelvollisuuslain avulla lakkautettiin Suomen kansallinen sotaväki. Suomalaisia kutsuttiin Venäjän armeijaan ja Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtuudet, jonka jälkeen alkoivat toimenpiteet passiivista vastarintaa harjoittaneita ihmisiä vastaan, kuten vangitsemiset, karkotukset, viroista erottamiset ja sanomalehtien lakkauttamiset. Ensimmäinen sortokausi päättyi Bobrikovin murhaan ja Suurlakkoon
Toinen sortokausi oli vuosina 1908–1917, jolloin Venäjä pyrki merkittävästi kaventamaan Suomen autonomiaa.
Toinen sortokausi alkoi Pjotr Stolypinin tultua Venäjän pääministeriksi ja hänen toteuttaessaan 1908 Suomen asiain esittelyjärjestyksen, jonka jälkeen Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta. Aikaisemman käytännön mukaan suomalainen ministerivaltiosihteerioli esittänyt Venäjän keisarille ne Suomea koskevat lakiasiat, jotka tulkittiin kuuluviksi yleisvaltakunnallisiin asioihin.
Uuden esittelyjärjestyksen jälkeen tämä valta oli Venäjän ministerineuvostolla. Vuonna 1910 annettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, joka käytännössä riisti Suomen senaatilta ja eduskunnalta lähes kaiken lainsäädäntövallan. Sen turvin säädettiin vuonna 1912 myös yhdenvertaisuuslaki, joka antoi Venäjän kansalaisille Suomessa samat oikeudet kuin Suomen alamaisilla oli, äänioikeutta lukuun ottamatta. Tämä mahdollisti venäläisten nimittämisen korkeisiin virkoihin Suomessa
